Kamala syksy, toiveikas uusivuosi

Hei pitkästä aikaa, rakkaat ystävät. En ole teille kirjoitellut pitkään aikaan. Meillä oli aika hurja syksy, enkä ole tiennyt, mitä kirjoittaisin. Nyt kerron, olen valmis kertomaan tästä myös teille. Toivon, että uusi vuosi tuo tullessaan vain kaikkea hyvää.


Tämä tarina on melko raskas ja toivon, että tästä saatte uskoa siihen, että toivoa on aina.

Kesällä meille tuli iloisia uutisia, lapsettomuushoidot toivat tulosta ja minä tulin raskaaksi. Tämä oli meille kauan odotettu, pitkää prosessia seurannut onnellinen tapahtuma. Ensimmäisessä ultrassa saatiin jymy-yllätys... yhden vauvan sijasta siellä oli kaksi. Sitä onnea ja riemua, mikä valtasi mielemme. Ajattelin tässä vaiheessa, että kannatti odottaa. Monien negatiivisten testien jälkeen, monien pettymysten ja kyynelten jälkeen me saimme kerralla kaksi vauvaa. Elin joka päivä onnellisena ja jännittyneenä. Olin varmaan vanhanaikainen... odotin kun kolme kuukautta on täynnä. Oletin, että sitten kun ne on täynnä, voin huokaista ja nauttia raskaudesta... voi kuinka minä olin väärässä...

Kun kolme kuukautta tuli täyteen neuvolakäynnillä, minä kysyin, voiko lääkäri katsoa minua... tunsin sisälläni, että kaikki ei olekaan niin hyvin kun voisi olla (meidän Viki-tyttö on keskonen, syntyi raskausviikolla 33 ja syynä heikko kohdunkaula). Ajattelin, kun nyt on kaksi vauvaa massussa, niin lienee tarkistus kohdillaan. Minua katsoi lääkäri Pellossa ja hänen reaktiostaan huomasin, että kaikki ei olekaan niin hyvin. Sain lähetteen Rovaniemelle raskausviikolla 15. Sille tielle minä jäin. Tavallinen tarkistus tiesi minulle 10 viikon sairaalassa oloa. Tarkistuksessa selvisi, että yhden vauvan sikiöpussi on jo tuloillaan kohdunkaulassani. Lääkärit sanoivat suoraan, että tilanne ei ole kovin hyvä.

Jouduin jäämään osastolle makuuasentoon - en saanut käydä vessassa ja ruuat söin makuultani. Tämä oli minulle suuri pysäytys. Pelko lapsien puolesta, jotka on mahassa, suru ja ikävä perhettä, miten asioiden käy ja mökkikylää pitäisi pyörittää, Tässä kohtaa aloin arvostaa yhä enemmän sitä, miten kullanarvoista on olla jalkeilla ja käydä vessassa. Miten hirveää on olla muista riippuvainen, vaikka syy on kullanarvoinen, mutta miten kauheaa on tajuta kaikki, kun oot siinä tilanteessa. Kamala menettämisen pelko, etkä voi turvautua keneenkään. Olet yksin huoneessasi ja käyt kaikki ajatukset läpi, painat nappia kun jotain tarvitset. Sinua ei voi kukaan auttaa. On vain mentävä sillä mikä on.

Kerkesin olla osastolla noin viikon, kun minulta tuli lapsivedet. Tämä tiesi sitä, että kohta kaikki tapahtuu.. Me mieheni kanssa koetimme silti uskoa, että kaikki kääntyisi hyväksi. Yritimme uskoa siihen, että lapsemme selviävät. Ei voi olla niin, että pitkän yrittämisen jälkeen tapahtuisi näin.

Mietin useasti, miksi näin käy... yritystä monta vuotta takana, monet itkut itketty, ja sitten kun tapahtuu, annetaan kaksi lasta, kaksi ihmettä kerrallaan. Ja nyt ne otetaan pois tämmöisellä tavalla. Kukaan ei tietenkään osannut antaa vastauksia. Piti vain kestää, piti vain mennä päivä kerrallaan kipujen ja pelon kanssa.

Tässä vaiheessa kyllä täytyy sanoa, että Rovaniemen keskussairaala on todella todella mahtava! Miten siellä tuettiin minua. Ilman heitä en olisi selvinnyt näin hyvin, kuin lopulta selvisin. Sain oman huoneen ja siellä mahdollistettiin, että mieheni ja tyttäreni saivat olla yötä kanssani. He olivat tukenani ja turvanani. Siellä sanottiin, että jos äiti voi hyvin, silloin voivat vauvatkin hyvin. Miten mukavasti aika meni kuitenkin, kun he olivat viikonloput kanssani. Lisäksi kaikki hoitajat olivat ihania. He antoivat minulle aikaa ja juttelivat kanssani. Siellä oli maailman ihanin sosiaalityöntekijäkin, joka kävi luonani useita kertoja. Näiden avulla minä pärjäsin. Kiitos teille, ja en koskaan unohda teidän sydämellisyyttänne!!!

Veden menon jälkeen ei mennyt monta päivää, kun minä sain kuitenkin luvan käydä vessassa. Päiviä kului ja tilanne oli rauhallinen. Lääkärin kanssa oli jo puhetta, että pääsisin kotia perjantaina. Olin niin onnellinen... kunnes vessassa käydessäni minulta tuli napanuora ulos. Säikähdin tilannetta todella kovasti. Koskiessani olin epävarma, oliko se käsi, jalka vai mikä. Kun hoitaja katsoi, sanoi, että se on napanuora. Siitä tiesin, etten pääse kotia huomenna. Kipu ja pelko iski päälleni. Maailma romahti. Joka päivä näin, kun napanuora tummui ja tiesin, että lapsi teki kuolemaa... kunnes se alkoi mustua ja kuivua. Tunsin lapsen viimeiset liikkeet. Miten se sattuu, kun tietää, että lapseni on kuollut. Nyt vain odotettiin, milloin hän syntyy... Pelättiin tulehdusta. Mitäään ennusteita ei saatu toisen vauvan kohtalosta, koska sillä oli kaikki hyvin. Oli erikoinen tapaus. Piti vain odottaa. Ei voitu tehdä mitään, koska oli kaksoset, joista toisella oli minimaaliset mahdollisuudet selvitä.

Muutaman päivän päästä alkoi supistaa ja tiesin, että nyt se alkaa. Lapsi syntyi kuolleena vessareissulla minun käteeni. Hän oli täydellinen, meidän Valtteri. Hänellä oli kaikki: jalat, kädet, suu, nenä, hän oli täydellinen, mutta liian pieni tähän maailmaan. Eli Valtteri syntyi raskausviikolla 19. Häntä ei olisi tarvinnut haudata, mutta miehemme kanssa päätimme, että me hautaamme hänet. Hän on meidän rakas lapsemme.



Synnytyksen jälkeen minulla alkoi tulehdus. Ja odotettiin mitä tapahtuu... syntyykö toinen lapsi perään. Niin ei käynyt. Ja taas vain odotettiin. Minulle sanottiin, että kun pääsen 22. viikolle, pääsen Ouluun, silloin alkaa mahdollisuudet selvitä. Tässä vaiheessa pääsin pötköttämään kotiin. Oli antibiootteja tulehduksen takia. Osasyynä kotiinpääsylleni oli se, että jos toinen lapsi päättää syntyä, niin sille ei ole mitään tehtävissä. Kotona ollessani haudattiin meidän pieni. Minun appiukkoni teki kauniin arkun, ja pappi kävi siunaamassa hänet. Sillä tavalla minä koetin käsitellä surua ja kipua. Minulle oli kova paikka. Lapsen menettäminen on todella kamalaa. Minun kuitenkin täytyi pitää itseni koossa toisen vauvan takia.



Koitti viikko 22 ja lähdin takaisin sairaalaan. Siellä selvisi, että toiseltakin vauvalta oli menneet vedet. Ilmeisesti tulehdus oli tehnyt sikiöpussiin pienen reiän, josta vesi oli tihkunut pikku hiljaa pois. Eli ennuste oli taas huono. Viikon olin Rovaniemellä, ja sieltä minut siirrettiin Ouluun. Oulussa makasin kolme viikkoa, kunnes meidän Toivo-Einari syntyi raskausviikolla 26. Hän oli pieni, 885 g. Nyt hän on reilun kuukauden ikäinen, ja mennään päivä kerrallaan. Saatiin maailman ihanin joululahja, koska joulupäivänä hän täytti sen kuukauden. Ja kilojuhlatkin on vietetty. Nyt alkaa tulla valoa meidän arkeemme.



Tässä lyhykäisyydessään meidän kauheasta syksystä. On ollut tunteikas ja vaikea koettelemus koko meidän perheelle, paljon itkua ja kipua, mutta myös onnea ja toivoa.

Niinkuin aiemmin kirjoitin muissa blogin teksteissä, miten kiitollinen olen meidän perheestä, kun kaikki puhalletaan yhteen hiileen. Vaikka on vaikeaa, tuetaan toinen toistamme. Lapset ovat niin ymmärtäväisiä. Minun ihana ystäväni Rosa, joka on auttanut mua koko syksyn lapsien ja kodin kanssa. Ihana mieheni, joka pyöritti arkea kotona, meidän yritystämme, ja kerkesi minua aina tukemaan ja käymään luonani. Hän laittoi itsensä täysin likoon, mutta suoriutui kaikesta mallikkaasti. Minun rakas äitini tuli sesonkiajaksi meille työkokeiluun. Hänenkin apuaan tarvitaan, kun meidän on nyt käytävä usein Oulussa hoitelemassa meidän pientä Eikkaa. Kaikki minun ystäväni, jotka ovat olleet minuun yhteydessä koko ajan, kun olin sairaalassa ja kotona. Miten valtava tuki se on, kun on rakkaita ihmisiä niin paljon. Kaikki hoitajat ja lääkärit olivat tukenani.

Olen kiitollinen tästä raskaasta opetuksesta, mikä ikinä se olikin. Mutta tämä opetti minulle paljon. Miten paljon turhasta on tullut sanottua, ja miten minä opin nauttimaan joka minuutista perheen kanssa, enkä välitä kiireestä. Tehdään kaikki ajallaan, eivät ne asiat karkaa minnekään. Hädässä ystävä tunnetaan. Kaikkia näitä asioita olemme oppineet, ja olemme kaikesta kiitollisia.

Tämän takia on ollut hiljaista sosiaalisissa kanavissa. En kokenut tarpeelliseksi päivittää sairaalan seinistä kuvia tai muutenkaan mitään, kun mielessä olivat muut asiat. Mutta toivon, että ensi vuonna tilanteeseen tulee muutosta. :)

Toivon jokaiselle teille kaikkea hyvää tulevana vuonna, ja suuri kiitos kaikille ymmärryksestä ja kaikesta avusta!

Kommentit