Eikka-soturin alkupolku

Oikein ihanaa alkanutta kevättä!

Kesä tulee meillekin rytinällä. On ollut todella mahtavat ilmat, mutta kun talvella tuli tota lunta mukavasti, niin sen sulaminen kestää jonkun aikaa... Mie odotan kauhistuksella, mitä sieltä lumen alta löytyy, koska niin kuin tiedätte, olin syksyllä jo sairaalassa ja kaikki pihahommat jäivät tekemättä. Mutta en surkuttele sitä sen enempää, koska nyt olen mitä parhaimmassa iskussa. Olen onnellinen, koska meillä on pieni poika, joka on nyt kanssamme täällä kotona. Siitäpä ajattelin kertoa vielä tässä, koska viimeinen kirjoitukseni oli kun hän syntyi, ja sitten on ollut piiiiitkä väli  kirjoituksieni välissä...



Meidän vauva on ollut todella SOTURI!!! Aikaisemminhan kirjoitin siitä, että hänellä oli todella huono ennuste kaiken puolin, epäiltiin etteivät keuhkot ole kehittyneet ja tulee muitakin ongelmia. Jos joku kysyisi, miten meni se sairaalaväli, en ehkä osaisi ihan muutamalla sanalla vastata, mutta ne olisivat 'raskas' ja 'tuntui PIITKÄLTÄ'... 

Eikka syntyi 27.11.2018. Synnytyksessä minä tiesin, että hän selviää. Minä ja mieheni vain uskottiin ja rukoiltiin joka sekunti. Oli se pieni poika, kun häntä mentiin katsomaan, pikkasen päälle 800 grammaa. Mikään ei ollut selvää, piti vain odottaa ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Oulussa hän oli osastolla 55. Siellä hän sai maailmanhuippuluokkaista hoitoa. Se oli todella sitä. Hoitajat olivat loistavia. He loivat uskoa meihin ja kertoivat asioista avoimesti. Koska minä olen sellainen panikoija, niin on hyvä, että meitä on kaksi :) Jari on ollut järki ja minä tunne, siitä tulikin hyvä soppa :D 



Eikka oli Oulussa noin kolme kuukautta, ja ne menivät nyt jälkeenpäin ajateltuna todella nopeasti. Hän kehittyi ja keräsi painoa. Hänellä oli vaikka minkälaista lääkitystä ja vempelettä. Punasolusiirtojakin tehtiin useita. Miten sitä aina oli iloinen pienistäkin edistysaskelista: 20 gramman painonlisäyksestä/päivä olimme todella onnellisia. Ja kun silmät avautuivat. Ja miten me odotettiin joka päivä, että kakka tulee ja tutkittiin, millaista se on :))) Ne ovat niin tärkeitä asioita. Soiteltiin useasti osastolle... Kaikki hoitajat olivat oikein kärsivällisiä meille, kun kotona ollessa soitimme monta kertaa päivässä. Me Jarin kanssa jo naurettiin, että kun ne tietää meidän numeron ulkoa, niin ne vetävät arpaa, kuka nyt vastaa siihen puhelimeen... että ne Huttuset taas soittavat :D 

Jokainen päivä oli ihana ja jännittävä. Alussa sitä mietti, että meitä ei varmaan ennen kesää siirretä Rovaniemeä lähemmäksi kotia... kun sittenhän olisi niin paljon helpompaa kulkea... Kotiin pääsystä oli voinut vain unelmoida. Mutta sitten, kun se päivä koitti ja meille sanottiin, että nyt Eikka on valmis ja hänet voidaan siirtää sinne Rovaniemelle, meille vanhemmille tuli paniikki... Miten? Nytkö jo? Apua, ei vielä! Omaa tyhmyyttämme lykättiin sitä siirtopäivää... sitten kun tulimme Ouluun ja katsottiin, miten hienosti pojalla menee, ymmärsimme itsekin, että hän on valmis. Niin alkoi pyörät pyöriä ja uppista keikkaa, me olimme jo Rovaniemellä, eli teimme giganttisen askeleen lähemmäksi kotia!!!!! Uskomatonta ihanaaaaa!!!!



Rovaniemellä oli tietenkin uutta opeteltavaa ja tutustumista henkilökuntaan ja uuteen rytmiin. Meillä oli kamala hinku saada poika kotiin. Mutta Rovaniemellä on ollut myös todella ihana henkilökunta ja siellä kumpikin vanhempi sai mukavasti ja joustavasti olla yötä pojan kanssa. Ja siellä me saimme oikean tuntuman poikaan, miten hän käyttäytyy yöllä, ja saimme olla pitkiä, pitkiä aikoja hänen kanssaan. Meille oli sängyt ja jääkaapit siellä, ettei tarvinnut omasta yksiöstä paljoa poistua. Se oli ihanaa!!

Noh, kun meille koitti se päivä, jolloin olisimme mahdollisesti päässeet kotia, niin pojalle puhkesi nivustyrä... sehän tiesi sitä, että Ouluun takaisin ja leikattavaksi. Kävimme pienen mutkan siellä ja sitten seuraavana päivänä pääsimme kotiin. AAAAAAAPUUUUAAAAAAAA!!!!!!!! Nyt meillä ei ole saturaatioseurantamittaria, ei hoitajia, ei mitäään... Oli melkoisen jännittävät paikat!!!!

Mutta hyvin selvisimme. Nopeasti päästiin kotiin ja arki sujuu mallikkaasti. Miten ihanasti kaikki lapset ovat hoitaneet pientä, ja ovat huolissaan, jos jotain tulee. 

Kuitenkin tässä ihan hiljattain tuli pieni huolenaihe Eikasta. Aloin soittaa neuvolaan ja Rovaniemelle... miten nopeasti kaikki rullat lähtivät pyörimään. Saatiin paljon tutkimuksia, jotka hoituivat todella ripeästi, vaikka oli kyllä pitkät kaksi päivää... Annan täyden kunnian lääkäreille ja hoitajille, ja ihailen heitä. Oulussa kaikki oli järjestetty todella hyvin, niin kuin Rovaniemelläkin. Rovaniemellä meillä oli lääkärinä oikein ihana Mervi Linna. Hän on mun suosikkilääkäri. Miten hän puhuu vanhempien kanssa selvästi ja ymmärtäväisesti, miten valtavan positiivinen ja tomera ammattilainen. Lapset ja heidän terveytensä ovat hänen sydämenasioitaan. Toinen loistotyyppi on fysioterapeutti Vuokko, joka on aivan ihana! Minä olen todella otettu heidän toiminnastaan. Ja se, miten lääkäri sanoi meille, oli jotenkin niin koskettavaa: "Te selvisitte oikeinkin kiitettävästi näistä rankoista kahdesta päivästä, olette oikein mallivanhempia ja minä olen onnellinen että tämä poika on syntynyt teidän perheeseen". Voivatko vanhemmat saada parempaa palautetta? Ai niin, ja hän sanoi vielä sen, että te olette todella oikeissa asioissa yhteydessä, miten se sydäntä lämmittää.... SUUURI KIITOS KAIKILLE LÄÄKÄREILLE JA HOITAJILLE. Vaikka teidän työnne on todella hektistä eikä se ole helppoa, niin te teette todella arvokasta työtä, ja teette sen sydämellä!!!



Neuvolapuolikin täällä Pellossa on jotain uskomattoman hienoa: kaikki asiat järjestyvät, ja yhteydessä voi olla milloin vain. Näin alkuun neuvola on käynyt useastikin täällä kotona, koska pienen vauvan kanssa emme ole vielä käyneet juuri missään, ettei mitään pöpöjä tule... koska alku oli niin vaikea, emme halua saada mitään lisähaasteita. 

Kaikkia diagnooseja ja juttuja en ala tässä kirjoitella, tulisi todella pitkä teksti muuten. Lyhkäisesti kerroin mitä on. 

Pienen keskosen kanssa alkuajat ovat todella haastavia ja jännittäviä, mutta kun jaksaa uskoa ja luottaa, asiat pikku hiljaa kyllä menevät eteenpäin... vaikka ajankulku on hidasta, kun oot juuri siinä tilanteessa, kun et tiedä mihin asiat kääntyvät... mutta kun ne ovat takana päin, ajattelet, että eihän se ollu aika eikä mikään. 

Nämä kaikki koettelemukset kasvattavat ja opettavat. Opit arvostamaan pieniäkin asioita ja opit kärsivällisyyttä, ja myös että jos jotain toivot sydämesi pohjasta, se toteutuu! Joten uskokaa ja luottakaa kaikkeen mitä teette ja haluatte. Koska silloin kun teidän sydän on asialla, kaikki on mahdollista!!!! 

Kaiken kanssa oppii elämään, ja kaikella on tarkoituksensa, ja se tarkoitus selviää joskus myöhemmin. Tässä olen paljon miettiny, miksi näin, miksi noin... en ole saanut vielä vastauksia, miksi Eikan pitää kääntää kaikki kivet ja mennä vaikeamman kautta... mutta se selviää ehkä joskus... Enkä tiedä vieläkään, mitä elämä tuo tullessaan, minkälainen meidän soturimme on ja tuleeko mahdollisesti ongelmia kehityksessä tai muussa. Mutta en halua niitä nyt murehtia. Nautitaan tästä hetkestä ja kaikista onnistumisista ja murehditaan sitten, kun on sen aika!!!!



Kaiken tämän yli on muuten auttanut se, että meillä on ollut täällä aivan loistavia vieraita, joiden kanssa ollaan vietetty aikaa. Olemme saaneet uusia ystäviä - he olivat alkuun asiakkaita, mutta hyvin nopsaan muuttuivat ystäviksemme. Olimme suunnitelleet yhdessä heidän kanssaan heidän reissuaan meille jo pitkään, vuoden verran, ja nyt maaliskuussa tavattiin kaikki! He elivät mukana näissä meidän vaikeissa asioissamme, ja kyselivät paljon, koko tämän jakson, miten menee, miten lapsi voi, miten kasvaa yms. He antoivat valtavasti tukea ja olivat todella huolissaan. Oli todella mukavaa aikaa heidän kanssaan. Joten tämä meidän elämäntyömme tuo meille paljon iloa ja paljon ystäviä!!! Tämä on aivan ihanaa!!!!

Minun äidilleni ja Rosaliinalle myös todella iso kiitos, he olivat korvaamattomia täällä. Äiti oli työkokeilussa ja hoiti mökkiasiat, ja Rosaliina auttoi kodin pyörittämisessä. He ovat kunnon tiimi!!! Sydämellinen kiitos! Ilman heitä mikään ei olisi ollut näin mahdollista, kuin se oli nyt!!

Myös minun läheiset ystäväni ja sukulaiset antoivat paljon uskoa ja voimaa meille vaikeissa tilanteissa... Heillä kesti hermot, kun minä soitin ja purin omia hermojani ja kiukkua ja onnea... sama aihe jatkui neljä kuukautta. Kyllä heillä on rautaiset hermot!!! Kiitos heille!!!

Ja tietenkin kaikista tärkeimmät: lapset - miten he sopeutuivat hankalaan tilanteeseen ja osasivat silti käyttäytyä, tukea meitä ja hoitaa oman osuutensa kotihommista!! Olen niin kiitollinen, että he ovat niin avoimia, joustavia ja ihania!!!! Nyt ollaan kaikki yhdessä, ja katsotaan mihin elämä vie. 




Valoa ja rakkautta kaikille!!!! Tästä aiheesta en nyt enää kirjoita, vaan nautin jokaisesta hetkestä. Nyt on oikeaa vauva-arkea ison pojan kanssa, hän muuten painaa 4710 grammaa!!!! Iso poika!!! :))


Seuraava aihe on jotain muuta, en ole vielä sitä keksiny :) 


Kommentit