Elämää Nuuskakairassa

Heipä Hei!

Ollaan saatu niin paljon hyvää palautetta ensimmäisestä tekstistä, että olin ihan ihmeissäni, miten hyvin olette ottaneet asiani vastaan <3 On tullut kyselyä myös omasta näkemyksestäni asua täällä vielä syvemmin. Asiasta kertoo varmaan enemmän se, kuinka olen minun ystäväni kanssa uusina "pellolaisina" uusin silmin sisäistänyt tämän paikan rikkauden, josta haluamme myös kertoa muille. Oiva tilaisuus tähän tuli, kun tämä vuosihan on Suomi 100 -juhlavuosi ja Pellon kunta täytti 150 vuotta.

Tuli Pello 150 v -kilpailu, johon saivat osallistua omalla taideteoksella kaikki, jotka halusivat. Me tytöt hetken mietittyämme ajateltiin kirjoittaa perinteinen lyhyt tarina, johon saadaan kiteytettyä meidän mielestä Pellon hienoimmat puolet. Kilpailussa pärjättiinkin sen verran hyvin, että saatiin kunniamaininta.

Tarinan opetuksena oli tarkoitus tuoda avarampaa näkemystä siitä, mitä meillä on - saada näkemään ne pienetkin asiat arjessa, joista voi olla onnellisia ja joita voisi opettaa jälkipolville. Nykyaika on ihmeellisen kiireistä: on tietyt kliseiset rutiinit ja paljon asioita hoidettavana. Siinä me sokaistumme emmekä huomaa, mitä meidän oma paikka tarjoaa meille. Se paikka voi olla ihan mikä vain ja jokaisessa paikassa on sen oma sydän, oma kulttuuri yms. Kun hetkeksi pysähtyy ja hiljentyy, edes minuutiksi, katsoo ympärilleen ja huokaisee syvään, silloin saattaa tuntua siltä, että elämä on IHANAA!!

Tässä teille luettavaksi tarinamme! Kiitos jos jaksatte lukea sen kokonaan:)

Oli rohki komea aamu väylänvarressa. Kun sain silmät auki, raotin vähän verhoa, ihhailin kaunista maisemaa ja näin miten joki välkehti. Mie olen tosi kiitollinen, että saan joka päivä nähä tämän kaiken kauhneuen, luonnon herkkyyen ja rikhauen. Ja mikä parasta meillä on neljä vuoenaikaa. Jokku sannoo, että niitä olis kaheksan, saattaa vain ollakin.

Mieli olis tehny mennä lohestamhaan, mutta siskontyär oli tulossa kohta kylästelehmään. Oli kuulema toella ongelmataphaus. No aika aikaa kutakin, sano pässsi, ko päätä leikathiin. Lähin ajahmaan minun vanhala Saabila, Se on minua palvellut jo monta vuosikymmentä. Jokku kyllä sanovat, että saabismi on vakava saihraus, taitavat höpöttää. Pääasia on, että pörisee ja kulkee.

Kerkesin justiinsa matkahuolon asemale, ko bussi saapu perille. Sieltä nousi tyär ja siinä samassa multa meinasi leuka loksahtaa sijoilthaan. Tyär oli niinko oli nälkää nähny ja vaatheita päällä ei juuri paljoakhan. Taitavat olla Helsingissäki säästölinjala ja ne korkokengät, voi hyvänen aika senthän. Kokkeileppa niilä mennä tuone methän hillajänkäle rämpimhän. No näitä mietheitä olis vaikka kuinka. Rohkeninpa nousta autosta ulos ja mennä tyär rukkaa vasthaan. ”Tervetuloa Pellon maille. Siitä onki muutama vuosi, ko viimeksi näimä. Olit silloin vielä aivan kläppi. Kyllä meille tullee mukava viikko. Äitisti toivo, että näytän sulle meän juuret ja Lapin maan.”

“Tsau vaan sullekkin papparainen. Mä en oo kovin innoissaan tästä käpykylästä, joka on jumalanselän takana. Mun perse on aivan puutunut tästä matkasta... Matkan varrella ei ollu mitään muuta kun vettä ja metsää, metsää ja vettä… Mä haluan safkaa nyt ja sovitaanko pappara, että mutsille sanot et duunaan täällä koko ajan ja oon fiiliksissä tästä… Mut mä en tee sit oikeesti mitään, mä sometan ja hengailen vaan… Missä sun kiesi on? Kai siinä ilmastointi on...”

”Johan on toivomukset. Saathan sie somettaa ja hengailla, mutta vasta sitte ko päivän hommat on tehty. Työ tekijäänsä kiittää, näin se vain mennee täälä päin. Tuossahan minun Saabbi on. Ilmastointiki löytyy, ko ruuvvaat lasin auki. Hyvä ilmastointi onki, sillä meillähän on maailman puhtain ilma. Ei tyär sitä minun autoa tartte vahata ko sonni uutta navettaa. Hyppää kyythiin ja lähethään kotia kohti.”

Autossa oli kuolemanhiljasta. Tyär istu aivan hiljaa, mullisteli ja nieleskeli kyynelheitä. Mietin, miten saisin tyttären viihtymhään täälä pohjosessa. Miten saisin kerrottua ja näytettyä kaiken sen, mikä on meän maan rikhautta ja historiallisesti arvokasta – näytettyä hienot puolet Nuuskairasta.

Saavuima väylänvartheen minun piehneen vaatimattomhaan talhoon, joka on ainoita soalta säästynheitä taloja. Muistan sen ajan, jolloin täällä oli täyskaaos. Me pakenima perheen kans väylän toiselle puolele Ruothiin, ja näin kuinka talot leimahtivat tulhen. Olin niin nuori, etten itte päässy taistelehman isänmaan puolesta. Olin kutenkin hyvin onnellinen, ko meän talokoppero jäi pysthyyn. Polttamiselta säästynyt talo anto voimaa mulle tulehviin päihviin. Olen nähny, mitenkä kyllää alethiin rakentamhaan uuestaan. Miten kiitollinnen olen siitä, että me kuitekki muistama kaiken, vaikka olivathen ne ajat surua, pelkoa ja järkytystä tulvilhaan. Nyt on aika kertoa tulevalle sukupolvelle, ettei tieto ja arvostus häviä heän syämmisthään.

“Mitä hemmettiä, missä läävässä me nyt oikein ollaan? Pitääkö mun olla viikko täällä? Mä varmaan kuolen tylsyyteen täällä keskellä ei mitään…”

”Voi tyär raukka, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu... olen aatellu paljon hommia, ettei sinun tartte toimettomana olla. Voin luvata, että sommettamisseen sulla ei ole aikaa eikä voimia. Hyvähän tässä meän on olla, katto pään päälä, eikä ees vua. Hyysikänki sain juuri purettua ja laitettua vessan talhoon. Saapa nähä, miten pärjäät sääskien kanssa? Imevätkö ne sinut kuihviin, vähänlaisesti sinussa näkkyy oleva lihaa ja verta. Mutta kyllä sinussa lappilaisuutta löytyy, ko kunnolla alethaan kattomhaan.”

Tässä vaiheessa ajattelin, että tyär on kovin pinnallinen, ja maistuukhan hälle minun ruokakhan, jonka tein eesmenneen vaimoni reseptillä. Poronkäristystä ja kuivalihhaa. Tyttären sanoin viikon menu on melkoisen lappilaisuuen antimia.

“Mulla on siis järjetön nälkä. Onks safkaa jo tilattu? Minä otan quatropizzan.”

“Joo, tilattu on, tulehan syömään. Tässä on edesmenneen vaimoni bravuuri. Puikuloita omasta maasta, nämät saat itte kuoria. Poronkäristys paikallisesta lihasta. Ja kuivattua lihhaa, on muuten hyvää... ja jälkkäriksi kahvin kanssa leipäjuustoa.”

“Mähän sanoin papparainen, että minä haluan pizzaa. Mitä hiton puikuloita ja käristystä??? Näyttää hyvältä, mut mä en ota lautaselle petteri punakuonoa…”

“Jaahas, noh sittenpä tyär on nälissään. Kyllä mie vain syön kaikkea mitä ihmisiä varten laitetaan. Täällä ei pahemmin ruuan päälle narista, niinkuin oven saranat.“

Oman maan antimia syöessä aloin miettiä, miten rikas onkhaan meän maa, jonka antimia saan suoraan pihalta. Miten puhas onkhaan luonto tää. Miten paljon ihminen loppujen lopuksi tarttee? Joesta saa kallaa, mettästä marjoja ja riistaa, omassa maassa kasvaa pottuja, juureksia ja vihanneksia. Kun kesällä jaksaa tehä töitä, talvella ei tartte kiristää vyötä, sanotaan.

“Mutsi hei halooo, minkä takia sä minut tänne stikkasit… Täällä ei ole mitään... mä haluun veke. Käppänä ei tajuu mistään mitään ja pitää mua viel nälässäki. Mä en saa nukuttuu kun on niin hemmetin valosaa, ei oo ilmastointia, ikkunan kun aukasen, ni tänne tulee ihan järkyttävästi itikoit ja mä niiin vihaan niitä...”

Aamulla nousin varhain ja lähin hakehmaan tyttärelle parempaa vaatetta mettään. Löysin vaimoni mettävarustuksen. Tehin samalla aamupuuron valmiiksi ja keitin kananmunia, jotta pääsisimmä hyvissä ajoin lähtemhään. Kului tunti ja kaksi, kolme ja neljä... Kello oli jo 12, kun tyär viimein jaksoi nousta ylös. Aamupalakin alkoi maistumhan kummasti eellisen päivän boikotista johtuen.

“Minä en mihinkään skutsiin lähe. Siel on itikoita ja käärmeitä ja mulla ei ole kenkiä! Käy sinä papparainen yksiksesi. Mä jään tänne kämäseen mökkiin päivittään mun synkkää elämää mun blogiin.”

”Kunnon kengät saat tuosta, kun otat nuo kumpparit jalkaasi ja laitat nämä mettävaatteet päälle, ellet halua olla nälässä taas.”

Lähimä suoraan pihasta Kittisvaahraan. Tyttären jalkoja alkoi pakottaa ja olisittepa nähneet hänen nyrpistyneen ilmeensä kuoppien ja ojien kohalla. Voi sitä kiljumista, kun kauris sattui juoksemhaan nurkan takaa. Hetken verran mie luulin, että hän meni aivan sokkiin. Tyär istui kuin täi tervassa eikä halunu kerätä marjoja, kun hänen käet olivat vaarassa mennä aivan mustikan värisiksi ja kynnetkin kuulemma menisit pilalle. Kuka niitä nyt vahtaa täälläpäin. Työ kaunistaa ihmistä, mutta eihän tyär rukka sitä tuntunu käsittävän. Miehleen muistui sisko, tyttären äiti siis – oli tainu ahkera äiti kasvattaa laiskan lapsen. Siksi ajattelin sanoa tytölle, että jos hän halusi selvitä tänä päivänä täältä kotiin, pitää ämpärin täyttyä vauhdikkaammin. Mulla on kyllä aikaa olla täällä vaikka koko yö. Eipä solis ensimmäinen kerta. Ilme muuttui nyrpistyneestä väsyneeksi ja nöyräksi. Piimme evästauon. Menimme vaaran laelle Maupertuisin muistomerkille.

“Mikä kivirykelmä tääl on? Onx tääl ollu jotain hiton egyptiläisiä? Ja mikäs hitsin möykky tuossa tulomatkalla oli?”

”Tällä kivirykelmällä eli muistomerkillä on aivan oma historiansa. Täällä kävi ranskalainen tiedemies Maupertuis vuosisatoja sitten, 1736–1737. Hän mittaili maapallon pyöreyttä ja tämä tässä oli yksi niistä pisteistä. joissa hän pysähtyi. Ei tämä niin käpykylä olekhaan, ei silloin eikä nytkään. Niin ja se iso kivi, jonka näit on jääkauden tekosia, mutta kuka tietää, mihin muinaiset lappalaiset ovat sitä käyttäneet. Lisäksi ko ajehlaan kylällä, näytän sulle patsaan yhestä Suomen kuuluisimmasta huippuhiihtäjästä, Eero Mäntyrannasta. Hänkin oli Pellosta kotoisin… Ja onhan Eerolla myös oma luontopolku, josssa voihaan poiketa ohimennen.“ Siihen tosin sain vain vihaisen mulkaisun.

Kotiin tultuaan tyär tuli nöyränä kysyhmään ruokaa. Nyt taisi ruveta poronkäristykset maistumhaan. Kerroin hänelle, että huomenna menhään väylälle lohensouthuun, ja että herätys on aikaisin. Halusin lisäksi näyttää hänelle myös Everstin piilon. Miten kaunis tämä Lapin maa onkhaan.

Aamulla heräsimä aikaisin, ja mutinoitteen säestämänä lähethiin ajahmaan kohti Everstin piiloa. Eipä tyttären tarttte vasiten aamujumppaa suorittaa, kun sinne kiivethään. Tytöllä oli shortsit ja ballerinat jalassa. Olinpahan hiljaa ja naureskelin mielessäni, että kyllä se metsä neidon opettaa...

“Mä en tykkää täst yhtään! Mulla koskee jalkoihin eikä niis ole yhtään tervettä ihoo, kun ne on täynnä itikanpuremia. Minä haluan jo himaan, ei siis tippaakaan hotsita viipyy enää tääl… Soitin jo mutsille. Se tilasi lipun jo ylihuomiseks takas stadiin.”

Epäröin taitoa opettaa nuoria. Leikistä luopuminen alkoi käyä jo mielessä. Nykynuoriso on kuitenkin täysin koukussa virtuaalimailmaan... yötä päivää uppoutuneena ruutuihinsa, kuin karhu perseeseen tuijottaisivat.

Kun olima perilä olisittepa nähneet tyttären ilmheen: se oli aivan ihmeellinen, hämmästystä täynnä! Hän oli alussa huokunut negatiivisuutta, mutta yhtäkkiä hänen silmät avautu ja hän alko suorastaan loistaa. Vaikka mie olenki vanha ja höperö, osaan vieläkin erottaa aion ihhailun teeskentelystä, koska me lappilaiset olema aitoja ja avoimia. Kieltämättä näkymät Everstin piilon korkeuksista olivat aivan uskomattomat: auringonnousu ja rasvatyven ilma.

Kun tulima kotia, menimme joelle. Huomasin tytössä jo hienoista sopeutumista Lapin oloihin. Ajoimme veneellä muutaman kilometrin ylävirtaan. Siinä tyär ja katseli väylän voimaa. Hän ihmetteli veneiden määrää joella. Onhan se selvää, Torniojoki on yksi parhaimpia lohijokia. Lähimä hiljalleen soutelehmaan alavirthaan ja yhen suvannon kohalla se sitte iski. Saima lohenvonkaleen, joka oli lähemmäs kuusikiloinen. Tyär parkui ja kirkui innoissaan. Me väsytimä sitä kallaa aika kauan, mutta lopulta saima sen venheeseen.

“Vaik en suorastaan tykkää fisuista, ku ne on niin ällöttävän limasia ja epämukavia, niin kyllä tää on kuitenkin kuninkaallisen näkönen!”

Huomasin, miten stadilainen tyttö alkoi yhä enemmän ja enemmän huomata Lapin taikaa. Lohi-keittoa keitellessä istahin pirtin pöyän äähreen ja mietin, miten nuoriso on vieraantunut luonnosta ja käytännön arkiaskareista. Miten vaikeaa heän on huomata sitä kauhneutta, joka piilee päivittäisissä asioissa. Huomenna on viimeinen päivä, kun siskontyttöni on luonani. Ennen sitä minun on saatava jää murrettua kokohnaan. Käännyin nukkumahuoneesseen päin ja huomasin, miten tyär istui hiljaa ja tuijotti ikkunhaan. Hän ilmeisesti huomasi, miten rauhallista on olla vain hiljaisuudessa. Pois metelistä ja ison kirkon kiihreestä. Samassa minun päähän pälkähti, että huomennahan alkavat meän kylässä jokkiskisat. Tänne tullee paljon porukkaa niitä kattomhaan. Huomenna voisin näyttää paikalliset matkamuistomyymälät ja käydä pizzalla hänen kanssa.

“Huomenta papparainen. Kyllä mua nukutti makeesti. Mitäs kivaa me tänään keksitään?”

"Huomenta vain! Mitä minun vanhat silmät näkevätkään, ko tyär on ylhäällä jo ennen kukonlaulua. Tänhään voitais aivan aluksi syä aamupala, jonka jälkheen lähethään kylälle ostoksille ja käyhään kattomassa poikkinaintiajoja. Sieltä on moni oman kultansa löytäny Ruottin puolelta. Ajattelin vain mainitako, ko teitä nuoria nämä asiat kiinnostaa... Sole punastelun paikka nyt ollenkhaan, mieki vaimon löysin aikanani poikkinainnilla. Hyä vaimo oliki.”

Päivä meni kuin menikin tavattoman nopeasti, ja kerethiin nähä tuhansia ihmisiä. Tyär oli ensimmäistä päivää hymyssä suin. Ilalla kotipirttiin palattuamme hän oli pitkän tovin hiljaa, kunnes viimein tuumasi:

“Hei eno, mulla olis asiaa sinulle. Vaikka nämä päivät saattoi näyttää kidutukselta, minä olen silti todella fiiliksissä. Mie sain kokea kaikkea sellaista, mitä en ikinä olisi voinut kotona kokea. Haluan pyytää sinulta anteeksi käyttäytymistäni ja haluan todella kiittää sinua, että avasit silmäni. Pello on paljon enemmän kun tuppukylä! Siitä on tullut miulle uusi koti, enkä haluaiskaan lähteä täältä pois. Löysin sisäisen rauhan ja mielen tyyneyden.”

Kattoin tyärtä ja silmhiin alkoi nousta kyynelheet. Mie olin niin otettu, ko sain näytettyä tytölle Pellon rikhauet. Joimme iltakahvit ja rupesimme nukkumhaan. Yöllä heräsin juohmaan vettä ja kuulin hiljaista supatusta hänen huohneesta. Tyär soitti äitilheen ja kertoi ettei haluakhaan lähteä. Hänen juurensa ja sielunsa ovat nyt täällä ikuisesti.

Aamulla minun oli kuitenkin vietävä tyär asemalle. Hänen piti lähteä takaisin kothiin, tai siis Helsinkhiin. Huomasin tytön silmistä valtavan ikävän, ja sovimme, että ensi kesänä hän tulisi jo uuestaan, vaikka koko kesäksi. Katsoin, kun tyär nousi bushiin, istui ikkunapuolelle ja kattoi minua. Hän painoi kätensä ikkunhaan. Kattoimme toisiamme silmhiin ja kyynelheet valuivat meän molempien poskia pitkin.

Istuin minun Saabhiin ja lähin ajahmaan Kolarintietä pitkin kotia. Mietin hiljaa mielessäni, mitä voisin vanhoilla päivilläni toivoa ihmisten ymmärtävän: elämä on pitkä kaari, ja kaikki tieto ja taito minkä me tällä taivalluksella opimme, on opetettava meän jälkeläisille. Meän ihmisten on katottava tätä omaa maatammme avoimin silmin, eikä meän piä unohtaa sitä, mistä kaikki on saanut alkunsa. Vaikka arkiset asiat joskus tuntuvat ittestäänselvyyksiltä, meän on ettittävä niistä kauneutta. Lapin luonnosta meän on oltava ylpeitä, ja sen ylpeyen saama kantaa suurella syämmellä. Luonto on säilytettävä yhtä puhthaana ja kauhniina myös jälkipolvile. Otetama avosylin vasthaan toisemme ja hyväksytään erilaisuus, koska se on rikkautta. Rakkaus ja ystävyys toinen toistamme kohthaan kantaa meitä pitkälle. Pellon kylä täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Nostakaamme malja sille ja muistetaan kaikki, mistä se on lähtenyt liikheelle. Muistethaan, että meillä on täällä kaikki, mitä tarvittemme. Ihmiset ovat avoimia ja iloisia – siksi on puhallettava yhtheen hiihleen suuressa sovussa. Monia vuosia.

Tekijät: Katja Huttunen ja Rosaliina Tolvanen